Ympäristö
&
Kehitys
ry

Etusivu > Ekoturismi > Maitovalaat (Solovetski) > Valokuvat & havainnot

photo: Jorma Kivistö

Valokuvat ja luontohavainnot

Solovetskin matka 18.-24.7.2004

Valkoisen meren valkeat valaat

Meri on kuin maitoa, josta horisonttia ei erota. Valkoinen meri todellakin. Saavumme Vienanmeressä sijaitsevalle Solovetskin saarelle kantosiipialuksella, joka kiittää Belomorskista tyyntä merta pitkin.

Maastokuorma-auto Gazin lavalla pääsemme metsäautotietä leiriin, polun päähän. Oppaana on matkatoimisto Lukomorien Elena Bagajeva ja kaksi nuorta venäläistä, Sergei ja Dennis. Dennis on petroskoilainen turisminedistämisyhdistyksen puheenjohtaja, siisti, urheilullinen nuori mies. Eräopas Sergei taas lähes parimetrinen partasuu, jonka silmät peittyvät tummien lasien taakse, mutta suu vääntyy herkästi nauruun.

Pieni retkikunta talkoolaisia lähtee tervehtimään rannalla asustavia valastutkijoita. Reitti valasniemelle kulkee ikivanhan mäntymetsän kautta. Ohitamme vanhan kotkanpesän läheltä. Suomessa tehtäisiin polku jo pelkästään metsän takia.

Tutkijoiden mökillä Volodja Baranov juottaa meille vahvaa teetä ja esittelee vedenalaista valaskameraa. Sergei ja Volodja keskustelevat, yritämme pysyä kärryillä. llmeisesti Volodja pelkää, että rantaleirimme häiritsisi National Geographicin kuvausryhmää, joka tekee paikalla dokumenttia valaista. Ryhmän saksalainen kuvaaja ilmestyy mökille juttelemaan. Hän pitää polkuhankettamme tärkeänä, eikä näe leiriämme ongelmana.

Aamulla ryhdymme kantamaan metsään pitkospuiden aineita, kolmen ja viiden metrin pituisia kakkosvitosia, jotka on kasattu metsäautotien reunaan. Ensimmäisen kosteikon kohdalla pudotamme lastin polulle ja palaamme hakemaan lisää. Olkapäät ovat kovilla, uimme hiessä, mutta vaatetta ei voi vähentää kun ympärillä pyörii hyttyspilvi. Polku on kolme kilometriä pitkä. Kuljetamme lankkuja sillaksi kauimmaisiin, rannan lähellä oleviin pahimpiin paikkoihin. Äkkia metsäpolun päässä aukeaa aurinkoinen, tuulinen meri, joka puhaltaa hyttyset pois kimpustamme. Ja siellä on valaita, kymmenet valkoiset selät nousevat ja laskevat kun valaat ahmivat silliä lahden reunalla, noin 400 metrin päässä. Tuijotamme niitä kiikareilla.

Niemi sijaitsee kahden valasryhmän keskellä. Vieressä on saari, jolla on tutkijoiden havaintotorni. Pohjoinen valasryhmä ruokailee aivan tornin juurella. Tutkijat ovat kertoneet, että valailla on erilaisia ryhmiä, lastentarha, jossa vain muutama aikuinen vahtii poikasia, naaraille on varattu naistenkerho ja "disko".

Seuraavana päivänä kannamme taas lankkuja. Sergei ja Dennis näyttävät vaikuttuneilta ryhmämme naispuolisten jäsenten suorituskyvystä. Ällistyttäviä yksilösuorituksia esiintyykin, nyt ihmiset kantavat lankkuja jo yksinkin. 400 lankun pino pienenee silti tuskallisen hitaasti. Alkaa olla selvää, että pitkospuut eivät valmistu talla reissulla. Mutta kantamisesta maastoon on syntynyt jo oikea polku.

Illalla siirrämme leirin rantaan. Hikisen patikoinnin jälkeen ihmiset kahlaavat uimaan kirkkaaseen meriveteen. Juuri kun olemme nousemassa vedestä, lahden suulla näkyy lumivalkoisia selkiä ja harmaiden pienten poikasten päitä. Valaat tulevat juuri samalle kohdalle, jossa uimme. Lasten leikkienkö ääni houkutteli valaat rantaan? Ihmiset kerääntyvät rantaan katsomaan valaiden touhuja kaukoputkella ja kiikareilla. Paikalle kävelee kaksi moskovalaistyttöä, jotka ovat kävelleet kymmenen kilometrin matkan Solovetskista, vanhaa metsittynyttä rantapoikua pitkin. Karttaa ei ole, eväitä ei ole, mutta valaita oli pakko päästä katsomaan. Suolla kastuneista kengistä päätellen uusi polku tulee hyvään tarpeeseen.

Yöllä nousuveden aikana pidän vahtia kaukoputken kanssa, mutta nyt valaat eivät näyttäydy. Kaukana idässä näkyy selkä, mutta se häviää. Kalasaaksi näyttää saaneen lännessä saalista. Vuorovesi alkaa laskea, iltarusko kiertää horisontissa aamuruskoksi. Mika lienee se seurapiiritapahtuma, mikä pidättelee valaita toisaalla?

Aamulla valaat ovat taas näkyvissä. Nyt lännen puolella. Kaukoputkella näemme miten emot imettävät poikasia. Syömisen jälkeen alkaa leikki. Poikaset loiskivat pyrstöillään. Aikuiset nostavat päänsä periskooppina korkealle ilmaan, panoroivat ja loiskahtavat alas. Ehkä vieraita tarkkaillaan puolin ja toisin.

Valaat tulevat nousuveden aikaan kahdesti vuorokaudessa syömään lahdelle. Ääniä tai laulua ei kuitenkaan kuulu. Matalan veden aikana meri vetäytyy satoja metrejä ja jättää jäljelle hiekkakentän ja vuorovesilammikot.

Viikon lopulla siirrymme takaisin Solovkin kylään. Saunan jälkeen syödään ravintolassa, ryhmämme tanskalaisjäsenet esittävat kitaralla Vysotskia, venäläiset jatkavat. Ravintolan sulkemisajan jälkeen jatketaan soittoa viereisessä ladossa.

Solovetskin luostari oli aikoinaan pyhimpiä paikkoja Venäjälla. Neuvostogulagin aikana lähes tuhottuja kirkkoja rakennetaan kovaa vauhtia uudestaan. Rakennukset ovat eksoottisia ja ällistyttävän kauniita ja munkkeja näkyy paksujen luostarinmuurien sisällä työn touhussa. Paikka on herännyt henkiin synkän vuosisadan jälkeen.

Neljältä aamulla, muutaman tunnin unien jälkeen lähdemme valasretkelle pienellä laivalla. Luostarin kivimuurit ja sipulikupolit heijastuvat peilityyneen mereen, ja häviävät taakse vaaleaan utuun. Hylkeiden päät nousevat vedestä ihmettelemään meitä. Kapteeni ankkuroi veneen valasniemen sivuun ja menee kajuuttaan nukkumaan. Äkkiä valaat ilmestyvät. Ensin yksi selkä, sitten toinen, sitten parvi. Miten lahellä! Yksi näyttää uivan melkein veneen ali.

Kiikaroimme kannella valaiden ruokailua. Äkkiä kuulemme ensimmaistä kertaa valaiden ääntä. Vinkunaa, mörinää ja pörinää, joka kuulostaa lähinnä ilmavaivoilta. Mietimme olemmeko keskella gastronomista keskustelua, mahani osaisi kommunikoida näiden kanssa. Seassa alkaa kuulua laulunpätkiä. Tunnen olevani keskellä vieraan älyllisen lajin keskustelua. Miksi kuulostella viestejä ulkoavaruudesta, kun voi vielä kuunnella Solovetskin maitovalaita?

Harri Lammi